Eetu Viren: "Forget your sorrows and dance!"

Seuraavassa prekaariaktivisti Eetu Virenin yhteiskuntapoliittinen analyysi TATUSOTU-liikkeestä (ilmestynyt alun perin Megafoni-lehdessä 14.9.2007).

(M.-T. K.)

* * *

2007-09-14

Forget your sorrows and dance!

Eetu Viren

Tutkijoiden ja taiteilijoiden sosiaaliturvaongelmia koskeva keskustelu ja keväällä järjestetty TATUSOTU-mielenosoitus ovat palauttaneet meidät eräiden hyvin perimmäisten kysymysten äärelle. Mitä politiikka on? Mistä vastarinta syntyy? Mikä on vääryyden ja politiikan suhde? Millaista on kommunistinen politiikka?

Ei sovi että runoilijan talosta kuuluu valitusta
- Sapfo

Forget your troubles and dance!
Forget your sorrows and dance!
Forget your sickness and dance!
Forget your weakness and dance!
-Bob Marley

I Mikä on porvari?

Tutkijoiden ja taiteilijoiden sosiaaliturvaa koskevat ongelmat nousivat kevään 2007 aikana voimakkaasti julkiseen keskusteluun. Muutaman tutkijan ja taiteilijan perustama TATUSOTU-työryhmä järjesti tammikuussa keskustelutilaisuuden ja maaliskuussa mielenosoituksen, jotka toivat esiin viranomaisten harjoittamaan kontrolliin liittyviä kokemuksia ja vaatimuksia sosiaaliturvan parantamiseksi.

Työryhmän ansiona on ollut sosiaaliturvan ongelmakohtien täsmällinen osoittaminen. Nykyinen sosiaaliturva ei vastaa perinteisestä teollisesta palkkatyöstä poikkeavilla tuotannonaloilla toimivien ihmisten tarpeita. Keskustelutilaisuudessa ja työryhmän blogissa esitetyt tapauskertomukset tavoittavat erittäin hyvin viranomaisten toiminnan kontrolliluonteen. Kun kyse on ennen kaikkea mielentiloihin ja asenteisiin kohdistuvasta vallankäytöstä, ovat kokemukset kenties paras keino tämän vallankäytön kuvaamiseen.

Keskustelutilaisuuden ja mielenosoituksen myötä TATUSOTU-projektin rajoitukset kävivät kuitenkin nopeasti ilmi. Keskustelutilaisuudessa vierailleet kansanedustajat ehdottivat tietenkin uusien työryhmien ja komiteoiden perustamista. TATUSOTU:n edustajat vaativat, että komiteoihin otetaan mukaan myös tutkija- ja taitelijajärjestöjen edustajat. Ongelman ratkaisemiseksi katsottiin tarvittavan parempia asiantuntijoita ja eri asiantuntijoiden laajaa yhteistyötä, koska nykyisin esimerkiksi ministeriöt toimivat varsin erillään. Vasemmistoliiton Minna Sirnö korosti myös, että päättäjillä on nykyisin "asenneongelmia" tutkijoita ja taiteilijoita kohtaan.

Uusien parempien asiantuntijoiden taas olisi selvitettävä asioiden todellinen laita poliitikoille ja virkamiehille. Kyse on siis pelkästään neutraalista teknisestä ratkaisusta, joka hoituu kunhan puhutaan tarpeeksi järkeä. Taiteilijat ja tutkijat haluavat esiintyä vakuuttavasti, asiallisesti ja "säädyllisyyttä" korostaen. Kyltit selkään... Hei, meillä on siis oma paikkamme "yhteis"kunnassa. Ottakaa meidät vakavasti!

Yleisesti ottaen TATUSOTU:n projektin ongelmana on sen perustavasti porvarillinen käsitys politiikasta. Mutta mitkä piirteet porvarillista politiikkakäsitystä luonnehtivat? Mikä on porvari?

Porvariston aatehistoriaa tarkastelemalla voitaisiin ehdottaa seuraavaa määritelmää: porvari on säädyllinen kaunosielu, joka sanoo aina edustavansa tervettä järkeä ja yleistä etua. Kenties täsmällisimmän määritelmän porvarillisesta mielenlaadusta antaa Immanuel Kant Arvostelukyvyn kritiikissä, kun hän määrittelee kauneusarvostelman luonteen. Kantin mukaan kauneutta koskeva arvostelma on ennen kaikkea luonteeltaan pyyteetön ja sen vuoksi universaali: mitkään henkilökohtaisia etuja tai ruumiillista nautintoa koskevat tekijät eivät vaikuta arvostelmaan. Määritelmän taustalla on klassinen ajatus porvarillisesta julkisesta tilasta, jonka katoamista nostalgiset yhteiskuntafilosofit (Hannah Arendt, Richard Sennett, Jürgen Habermas jne.) märehtivät. Porvariston julkinen tila on suuri kahvila, jossa käyttäydytään säädyllisesti ja toisten integriteettiä kunnioittaen (ja jokaisella on varaa maksaa). Jokainen pyrkii sulkeistamaan oman kokemuksensa ja omat aineelliset etunsa ja puhumaan ikään kuin universaalin suulla.

Kantin määritelmä tuo esiin keskeisimmän piirteen porvarillisessa puhe- ja ajattelutavassa. Porvari ei luota omaan ainutkertaiseen kokemukseensa, omiin aisteihinsa, vaan haluaa toimia suoraan yleisten rakenteiden ja yleismaailmallisen alueella, universaalin asiantuntemuksen kentällä. Hänen puheensa on aina osoitettu toiselle porvarille, jonka hän myös odottaa käyttäytyvän samalla tavalla. Kunhan argumentoidaan tarpeeksi järkevästi ja selkeästi, hoituu kaikki lopulta parhain päin. Tämä argumentaation logiikka toistuu selvästi TATUSOTU-työryhmän toiminnassa. Tärkeintä on vedota kansanedustajiin, päättäjiin, valtiovaltaan, koska valtiovalta on universaali kaikkien etua ajava rakenne, objektiivisen hengen ruumiillistuma. Ja kansanedustajat tietenkin korjaavat ongelmamme, koska hekin ovat porvareita, hyviä ihmisiä. Mitään suurempaa muutosta ei tarvita, koska meitä kyykytetään ja meidät jätetään heitteille ja ilman oikeuksia vain vahingossa, siksi, että kukaan ei vielä ole kertonut kansanedustajille ja virkamiehille miten asiat ovat.

Näyttää siltä, että jälleen kerran meidän on palattava perusasioihin. Walter Benjaminin vuoden 1940 historianfilosofisiin teeseihin. Benjaminin XIII teesin kuuluisinta lausetta on toisteltu paljon, mutta nähtävästi ei vieläkään tarpeeksi. "Alistettujen traditio opettaa meille, että poikkeustila, jossa elämme, on sääntö."

Jos työvoimatoimiston kanssa sählänneet tutkijat ja taiteilijat vain luottavat omaan kokemukseensa eivätkä porvarilliseen asiantuntijapuheeseen, he ymmärtävät kyllä, että kyse ei ole mistään poikkeusjärjestelystä. Heidän kokemuksensa opettaa varmasti, että kyse on järjestelmällisestä kontrollista. Olennaista on ymmärtää, että 1990-luvun aikana ja 2000-luvun alussa tapahtuneet sosiaaliturvajärjestelmän muodonmuutokset merkitsevät siirtymistä uuteen työvoiman hallinnoinnin järjestelmään. Vielä 1980-luvulla työttömyysturvan tarkoituksena oli kompensoida tilapäisiä työttömyysjaksoja, mutta laman aikana se alkoi vähitellen muuttua työhön pakottamisen ja työvoiman kokonaisvaltaisen kontrollin järjestelmäksi.

Olennaista on ymmärtää myös, että taiteilijoiden ja tutkijoiden työ on politiikan ja talouden keskiössä. Heidän työllään ei siis enää ole erityisluonnetta, se ei ole millään tavoin poikkeuksellista, koska luovassa taloudessa luovan työn ongelmat ovat kaiken työn ongelmia. Taiteilijat ja tutkijat eivät ole erikoistapaus eikä kyse ole yksittäisten henkilöiden ongelmista, vaan "säännöstä" tai "luokkaan" kohdistuvasta riistosta. Heihin kohdistuvien kontrollien tarkoitus on tuottaa kuuliaista työvoimaa ja pakottaa ihmiset palkkatyöhön irrottamalla tuotantovälineet, eli nykyaikaisessa yhteiskunnassa elämisen välineet, niiden haltijoista. Keskustelussa ja mielenosoituksen esiintuomissa vaatimuksissa jaetut kokemukset käännettiin tiettyjen yksilöiden kokemaksi henkilökohtaiseksi epäoikeudenmukaisuudeksi, erityiseksi vääryydeksi, vaikka ne eivät ole satunnaisia "omalle uralle" asetettuja esteitä.

Benjaminin mukaan "poikkeustila sääntönä" edellyttää myös sitä vastaavien vastarinnan muotojen kehittämistä. Tarvitaan "todellisen poikkeustilan" luomista, toisin sanoen sellaisen vastarinnan ja sellaisten poliittisten vaatimusten rakentamista, jotka ylittävät poliittiselle toiminnalle annetut kehykset ja valmiit kysymyksenasettelut. Tarvitaan juuri porvarillisen politiikan kauhistelemaa "yleisesti hyväksytyn" ja terveen järjen rajojen ylittämistä. Poikkeukseen ja "minään" kohdistuvaan vääryyteen vetoaminen tai teknisten erityistoimenpiteiden vaatiminen ei ratkaise TATUSOTU-keskustelun esiintuomia kysymyksiä.

Taiteilijoille ja tutkijoille ei voida järjestää "samanlaista sosiaaliturvaa kuin muillekin työntekijöille". Ensinnäkin tämä sosiaaliturva heikkenee tai muuttaa luonnettaan jatkuvasti jopa perinteisten teollisuustyöläisten tapauksessa. Toiseksi taiteilijat ja tutkijat eivät ole "tavallisia työntekijöitä", koska heidän työnsä ei ole palkkatyön logiikan mukaista. Tutkijat ja taiteilijat eivät tee työtään vain siitä saatavan korvauksen vuoksi eikä se ole luonteeltaan jatkuvaa tai säännöllistä, mekaanista tai tietyssä rajatussa paikassa tai tiettynä aikana tapahtuvaa. Taiteilijoiden ja tutkijoiden työhön liittyvät kysymykset tuovat esiin tarpeen luoda uusia työstä ja teoksesta irrotettuja oikeuksia.

II Yksilö kontrollin muotona

Uudenlaiset työvoiman kontrolloimisen järjestelmät liittyvät pääoman kasautumisen uuteen muotoon, jota kutsutaan tietoyhteiskunnaksi. Siinä ihmisten aivoihin ja ruumiiseen saostuneesta tiedosta, kokemuksesta ja sosiaalisista suhteista tulee taloudellisen kasvun välitön lähde. Kun tuotannon ja muun elämän välinen ero häviää, tuotanto leviää rajatuista tiloista kuten tehtaista ja toimistoista kaikkialle sinne, minne ihmiset elävät ja liikkuvat, eli koko yhteiskunnan tilaan.

Samalla yritys menettää asemansa lisäarvon tuotannon etuoikeutettuna paikkana. Yrittäjästä tulee "poliittinen yrittäjä", joka ei enää käynnistä uutta tuotantoa investointien avulla, vaan pyrkii kaappaamaan yhteiskunnan tilassa, sen verkostoissa syntyvää diffuusia tietoa. Nykyaikaisessa taloustieteessä tämä ongelma tulee esiin yrityksen määritelmää koskevissa keskusteluissa. Perinteisesti yritys on määritelty hierarkkiseksi rakenteeksi, joka on markkinoiden ulkopuolella ja pyrkii minimoimaan transaktioiden kustannukset hyödykkeiden tuotannossa. Viimeaikainen keskustelu on kuitenkin korostanut niin sanottujen ulkoisvaikutusten (externalities) merkitystä: yrityksen kannalta on tärkeää pyrkiä markkinoiden sisäisten transaktiokustannusten lisäksi minimoimaan esimerkiksi työnjaosta johtuvat negatiiviset ulkoisvaikutukset, mutta ennen kaikkea sen täytyy kyetä maksimoimaan positiiviset ulkoisvaikutukset, eli hyödyntää yhteiskunnan tilassa esimerkiksi koulutuksen tai muiden infrastruktuurien ansiosta syntyvää kollektiivista rikkautta.

Kyse on uudenlaisesta vaiheesta kapitalistisen tuotantotavan organisoinnissa. Siinä toteutuu se, mitä Marx kutsuu "reaalisubsumptioksi": pääoma alkaa välittömästi organisoida työtä ja yhteiskunnallista elämää kapitalistisen tuotantotavan mukaiseksi, se investoi kaikkialle olemassaoloon, asettaa arvonlisäyksensä logiikan kaikkialle, kietoo sisäänsä koko yhteiskunnallisen tuotannon ja uusintamisen. Samalla taiteellinen ja älyllinen työ muuttuvat välittömästi riippuvaiseksi pääomasta, koska kaikki yhteiskunnassa elämiseen vaadittavat perustekijät on hankittava markkinoiden kautta eli ostettava rahalla, eikä rahan saamiseen ole olemassa muita vaihtoehtoja kuin pääoman palveluksessa suoritettava työ, palkkatyö. Arvonlisäyksen logiikka hallitsee elämää. Elämisen edellytysten tekeminen riippuvaiseksi palkkatyöstä johtaa siihen, että yritykset voivat hyödyntää kaikkia työntekijän elämänsä aikana kehittämiä yleisiä kykyjä maksamatta niistä. Työntekijöiden on oltava aina valmiita panostamaan kaikkensa, myymään kaiken osaamisensa ja kaikki "vapaa-ajallaan" tekemät oivallukset yritykselle. Kaikista työntekijän sosiaalisista suhteista tulee resursseja, joita voidaan valjastaa yrityksen käyttöön.

Ei tietenkään ole sattumaa, että juuri tutkijat ja taiteilijat ovat joutuneet uusien kontrollijärjestelmien koekaniineiksi. Yritystenhän on kaapattava sisäänsä juuri "tietoa" ja "luovuutta", mitä ikinä ne yrityksen näkökulmasta sitten tarkoittavatkaan. Erityisen haasteen tälle kaappaustoiminnalle asettaa immateriaalisen työn autonominen luonne: se synnyttää arvoa vain autonomisesti, vapaassa yhteistyössä, jolle ei voida antaa valmiita päämääriä etukäteen. Jos yritys yrittää järjestää koko tuotantoprosessin etukäteen jättämättä tilaa ennakoimattomuudelle, mitään "innovatiivista" ei synny. Eikä ole mitään takeita siitä, että innovaatiot hyödyttävät nimenomaan yrityksiä tai syntyvät niiden sisällä, kuten erilaisten digitaaliteknologioiden kehitys osoittaa. Keskeiset keksinnöt esimerkiksi tietokoneiden kehityksessähän on tehty Kalifornian autotalleissa, yrityksistä riippumatta. Pikemminkin tuotanto tapahtuu nykyään missä tahansa muualla kuin yrityksissä.

Usein kaappaaminen on myös epäsuorempaa. Periaatteessa epäkaupallisten intressien ohjaama taide- tai kulttuuritoiminta lisää ympäristönsä kaupallista arvoa. Asuntojen arvo tietyllä alueella kasvaa, jos alueen imago tai "ambienssi" on tietyllä tavoin "boheemi". Monipuolinen ja omaehtoinen kulttuuri houkuttelee kaupunkeihin koulutettua työvoimaa ja turisteja.

Kustannusten minimointi tarkoittaa tietenkin sitä, että yritysten tai palkkatyösuhteen ulkopuolella tapahtuvasta tuotannosta ei makseta. Sen haltuunottaminen on myös huomattavasti epävarmempaa kuin palkkatyön. Siksi palkkatyön ulkopuolella ei nähdä elämää, eikä siellä pitäisi tapahtua mitään merkittävää. Palkkatyön tulee olla rahatulon ainoa muoto. Koska kaikki taiteellinen ja tieteellinen työ on arvoa luovaa, se on tehtävä palkkatyösuhteessa, toisin sanoen alistussuhteessa ja toisen palveluksessa. Niinpä nykyinen sosiaaliturva pyrkii tuotantovälineiden pakkoluovutukseen ja omien tuotantovälineiden vapaan käytön ja siis vapaan, siis vailla erityisiä päämääriä olevan yhteistyön kieltämiseen. Siksi on loogista, että viranomainen kontrolloi, ettei taiteilija tai tutkija tee työtä palkkatyösuhteen ulkopuolella. Koska vapauden tuotantovälineitä kehitetään ja niitä voidaan käyttää missä ja milloin tahansa, on ihmisten elämää valvottava ja kontrolloitava "aamusta iltaan ja illasta aamuun", kuten Michel Foucault sanoo.

Myös Gilles Deleuze kuvaa juuri näitä uusia jatkuvan, ihmisten aikaan kohdistuvan kontrollin muotoja kirjoituksessaan "Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntaan". Deleuzen mukaan uudet kontrollit perustuvat ihmisten elämän jatkuvaan "modulaatioon". Modulaatio puolestaan on käsite, jonka Deleuze esseessään "Neljä poeettista muotoilua jotka voisivat tiivistää kantilaisen filosofian" paikantaa kantilaisen subjektin rakenteeseen. Kantilla aika on subjektin sisäisyyden muoto, se muoto, jossa minä vaikuttaa itseensä. "Jos Minä määrittää olemassaolomme ajassa muuttuvan ja passiivisen minuuden olemassaoloksi, aika on se muotosuhde, jonka mukaan mieli vaikuttaa itseensä tai se tapa, jolla me vaikutamme sisäisesti itseemme." Aika jakaa sisäisyytemme kahtia, tekee suhteestamme itseemme jatkuvasti muuttuvan.

Kantilaisen subjektin rakenne kuvaa kiinnostavalla tavalla nykyaikaisen työelämän perushahmolle, eräänlaiselle monisählääjälle, huippuosaajalle tai joka paikan höylälle asetettuja vaatimuksia. Olennaista on jatkuva muutos, kyky jakautua erilaisiin tilanteisiin ja muodostaa joka tilanteessa erilaisia suhteita itseensä. "Luovuus" tarkoittaa nykypuheessa yleensä ennen kaikkea opportunistista kykyä sopeutua mihin tahansa. Samalla se edellyttää tietynlaista etiikkaa, kykyä vaikuttaa itseensä odotetulla tavalla, sitoutua yrityksen arvoihin ja tehdä jokaisesta projektista oman minuutensa kuva.

Samalla huippuosaajan on kuitenkin muodostettava elämästään ykseys, joka materialisoituu cv:n muodossa. Jatkuvasti muuttuva ja hajoileva elämä on tuotettava suhteessa itseen eräänlaisena "yksisuuntaisen lineaarisen kehityksen jatkuvuutena" (Deleuze, "Neljä poeettista muotoilua", s. 56). Viime kädessä tästä ykseydestä ja yksilön autonomian esittämisestä tulee ratkaiseva vaatimus, joka erottaa skitsofreenisen prekaarin luuserin ja elämästään kokonaistaideteoksen tekevän huippuosaajan. Elämäntilanteiden moneudessa hajoilevalle prekaarille vaatimus subjektin ykseydestä, yksilöllisestä autonomiasta ja cv:n jatkuvuudesta asettuu kantilaiseen tapaan fraktaaliseen aikaan jälkikäteen tuputettavana esteettis-moraalisena ideaalina. Porvarillinen subjekti ei voi tunnustaa omaa ailahtelevaisuuttaan, vaikka siitä onkin tullut hänen tuotantokykynsä perusta, vaan postuloi ykseytensä itselleen asetettuna vaatimuksena ja uskon kohteena.

Ei tietenkään ole myöskään sattumaa, että nimenomaan kantilaisen subjektin rakenne kykenee valaisemaan näitä uuden työelämän paradokseja. Kantin kuvaama subjekti on ihanne porvarillisen yksilön autonomiasta, jonka häilyvyys kuitenkin jatkuvasti nousee esiin. Esimerkiksi esteettisen arvostelman ja siihen liittyvän subjektikäsityksen yhteys porvarillisen julkisen tilan ideaaliin ja siihen liittyvään yksilön autonomiaan on moneen kertaan osoitettu. Nykyaikaisessa työelämässä, jossa olennaista on kyky toimia jatkuvasti muuttuvissa sosiaalisissa tilanteissa ja vastata ristiriitaisiin, jatkuvasti muuttuviin vaatimuksiin, tämän subjektin ykseyden ihanteen ristiriitaisuus nousee entistä voimakkaammin esiin. Kantilaisilla termeillä leikkien voidaankin muotoilla joukko uuden työn monisählääjän "antinomioita", jotka tuovat esiin näiden tilanteiden ja vaatimusten "skitsofreenisuuden": olisi oltava samanaikaisesti sekä kireä ja kilpailullinen että positiivinen ja sosiaalinen, sitoutuva ja opportunistinen, tunnollinen vanhempi ja täydellinen työnarkomaani, siveellinen aviopuoliso ja villi panomies, ja niin edelleen.

Tässä tilanteessa yksilöimisestä tulee keskeinen kontrollin muoto. Tuotannollisia vaatimuksia, joita voidaan täyttää vain yhteistyön avulla, sälytetään yksilöiden vastuulle. Palkkojen ja sosiaaliturvan yksilöllistäminen on keino kilpailuttaa työntekijöitä toisiaan vastaan, mikä helpottaa yhteistyössä syntyvän taloudellisen arvon ulosmittaamista. Ratkaisevaa on eristää yksilöt yhteisestä, pakottaa heidät kamppailemaan yksin rajattomien ja ristiriitaisten vaatimusten viidakossa. Yksilöllisyydestä tehdään pakko: autonomia ja "vastuun ottaminen itsestä" ovat moraalisia vaatimuksia, joita ihmisiin kohdistetaan. Rajattomien ja ristiriitaisten vaatimusten tilanteessa pakko valita "oma juttunsa" tuottaa kuitenkin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta, joka saa eristetyt yksilöt hakemaan turvaa työuskosta, valtiosta tai erityisistä reaktiivisista ryhmäidentiteeteistä, joita sitten kilpailutetaan toisiaan vastaan.

TATUSOTU-mielenosoituksen ongelma onkin juuri tässä: sen käyttämät argumentaatiotavat pelkästään uusintavat tätä eristämistä ja yksilöimistä kilpailuttamalla eri ryhmiä toisiaan vastaan. "Noikin saa enemmän kuin me" tai "meillä on vielä vaikeempaa kuin noilla" ovat ainoita argumentteja, joita mielenosoitus ja sen ympärillä pyörinyt keskusteluprosessi ovat nostaneet esiin. Mitään rakentavia poliittisia ehdotuksia, jotka voisivat luoda yhteisiä kaikuja vastaavissa tilanteissa olevien muiden ihmisten kanssa, ei ole kyetty tekemään. Keskustelu on jäänyt lähinnä marttyyrimaisen valituskilpailun tasolle.

III Madrigal Triste

Porvarille on tyypillistä pyrkiä alistamaan toisia kokemansa erityisen vääryyden perusteella. Porvari korostaa aina kärsimystä, jonka hän on käynyt läpi, koska tämän kiirastulen ansiosta hän on karaistunut sillä tavoin, että on muita kyvykkäämpi ottamaan yleisen ja kaikkien etua edustavan näkökulman. Hegelin ja klassisen saksalaisen filosofian käsitys sivistyksestä, Bildungista, tuo tämän rakenteen oivallisesti esiin: henki tulee ulos itsestään, kieltää itsensä, läpäisee negatiivisuuden ja palaa itseensä näkökulmaansa laajentaneena, universaalin perspektiivin omaksuneena.

Juuri esteettisten arvojen pyyteettömyys ja taidekokemuksen sisäinen, itseisarvoinen luonne olivat keskeisiä tekijöitä porvariston ideologisessa kamppailussa aatelistoa vastaan. Porvariston näkökulmasta aateli ei arvostanut taidetta aidosti. Aatelisto kävi oopperassa tai teatterissa vain seurustelun ja juonittelun, ei taiteen itsensä vuoksi. Sen sijaan porvarilliselle taidekäyttäytymiselle on aina ollut ominaista hiljaisuus ja nöyryys, teoksen sisällön ja itseä kehittävän opetuksen mietiskely.

Porvarillisesta näkökulmasta taiteilijan työ on itsen ilmaisemista ja taiteen kuluttaminen itsen kehittämistä. Taide liittyy siis aina kiinteästi minään tai itseen, porvarillisen ajattelun keskeisiin turvapaikkoihin. 1800-luvun aikana, kun yhteiskunnallinen muutos nopeutui suunnattomasti teollistumisen, kaupungistumisen ja markkinoistumisen myötä, tuli minästä turvapaikka, jonka ajateltiin pysyvän muuttumattomana kaiken muutoksen keskellä. Georg Simmelin kuvaukset suurkaupunkilaisesta mielenlaadusta ja yksilöllisyyden merkityksen kasvamisesta suurkaupunkielämässä ovat erinomaisia osoituksia tästä porvarillisesta ideologiasta. Porvarillinen kaupungilla kuljeskelija voi aina paeta itseensä, kun jatkuva erilaisten ihmisten ja erilaisten arvojen läsnäolo alkaa uhata liikaa hänen integriteettiään.

Taiteen menetettyä aristokraattiset mesenaattinsa ja jouduttua markkinoiden armoille sen erityisyys alkoi perustua "itsen ilmaisemiseen". Taiteen ilmaisema ainutlaatuisuus on porvarillisessa ajattelussa aina taiteilijan persoonallisuuden ainutkertaisuutta. Tämä persoonallinen on jotain ikuista ja muuttumatonta, sillä on ikuinen arvo markkinoiden jatkuvasti muuttuvien arvojen vastakohtana.

Minän muuttumattomuutta ja sen erityistä, markkinoiden homogeenisistä vaihtoarvoista poikkeavaa arvoa voidaan aina suojella tietyn negatiivisen logiikan avulla. Jos minälle ei suoda absoluuttista arvoa, se ymmärretään väärin. Sen katsotaan siis joutuvan erityisen, henkilökohtaisen vääryyden kohteeksi. Juuri taiteilijan omanarvontunnon rakentamisellehan on ollut keskeistä vääryyden kohteeksi joutuvan, kaltoinkohdellun, "väärinymmärretyn" ja kärsivän taiteilijan myytti. Ajatelkaa ketä tahansa suurista modernin taiteen sankareista: Rimbaud, Saarikoski, Artaud jne. Baudelairella, jota usein pidetään ensimmäisenä modernina (eli porvariston aikakauden) taiteilijana, oli vielä ironista herkkyyttä omalle kärsijäkuninkuudelleen. Runossa "Madrigal Triste" (Surullinen madrigaali) Baudelaire kuvaa runoilijan kärsimyskilpailun, eräänlaisen race to the bottomin, jopa liioitellun selkeästi. Samalla se on eräs modernin kirjallisuuden hillittömimmistä teksteistä:

Mais tant, ma chère, que tes rêves
N'auront pas reflété l'Enfer,
Et qu'en un cauchemar sans trêves,
Songeant de poisons et de glaives,
Eprise de poudre et de fer,

N'ouvrant à chacun qu'avec crainte,
Déchiffrant le malheur partout,
Te convulsant quand l'heure tinte,
Tu n'auras pas senti l'étreinte
De l'irrésistible Dégoût,

Tu ne pourras, esclave reine
Qui ne m'aimes qu'avec effroi,
Dans l'horreur de la nuit malsaine,
Me dire, l'âme de cris pleine :
"Je suis ton égale, Ô mon Roi!"

[Niin kauan, rakkaani, kuin helvetti
ei ole heijastunut uniisi,
ja niin kauan kuin et ole loputtomassa painajaisunessa
uneksinut myrkyistä ja miekoista
ruudin ja teräksen lumoamana

ja vapissut kohdatessasi kenet tahansa,
nähnyt kurjuutta kaikkialla,
kouristellut kun kello lyö
et ole kokenut väistämättömän
kuvotuksen syleilyä,

etkä voi, orjakuningattareni,
joka rakastat minua vain kammoten,
sairaalloisen yön kauhuissa,
sanoa sielu kirkuen,
"Olen vertaisesi, kuninkaani!"]

TATUSOTU-mielenosoituksen konsepti muistuttaa Baudelairesta:

"Mielenosoituksen yleisilmeestä toivotaan tummanpuhuvaa (esim. musta vaatetus). Iskevät ja informatiiviset plakaatit sekä banderollit ovat erittäin tervetulleita. Hengenviljelijöiden katovuodet on saatava loppumaan!

Voit myös halutessasi laittaa selkääsi valkoiselle A4-arkille printattuna tai isoilla kirjaimilla kirjoitettuna oman ammattisi (kuvataiteilija, näyttelijä, säveltäjä, kirjailija, tutkija, toimittaja tms.). Kun seisomme eduskuntatalon rappusilla selät Mannerheimintielle käännettyinä, käy selväksi, kuinka monia eri ammattiryhmiä nämä kysymykset koskettavat."

Sen lisäksi, että kutsuviestissä käytetään ilmeisesti dekadenssirunoutta parodioivia ilmauksia ("hengenviljelijöiden katovuodet"), se heijastaa porvarillista taiteilijakuvastoa juuri ankeilunsa ja vääryyteen vetoamisensa kautta. Työlleen omistautuneen ja sen vuoksi kärsivän taiteilijaneron etiikasta, joka on vahvassa yhteydessä porvarilliseen etiikkaan, estetiikkaan ja maailmankuvaan, on nykyisin tullut kapitalistinen työnetiikka. Jokaisen työntekijän pitäisi antaa työlle kaikkensa, omistautua taiteilijan tavoin työlleen ja olla valmis kärsimään sen vuoksi. Kireys ja puutteessa oleminen, kiire ja stressi ovat tässä etiikassa merkkejä menestyksestä. Jos kalenterisi ei ole täynnä, et ole mitään. Kiirettä on pakko valitella, vaikka ei olisikaan kiire, koska vain ahdistus takaa, että "olet jotain". Myös taiteilijat ja muut "hengenviljelijät" kasaavat kaltoin kohdelluksi tulemisen kokemuksia ja koettavat todistaa olevansa aidompia ihmisiä kärsimyksen ansiosta. Valituksesta syntyy eräänlainen "kärsimys-cv", joita vertailemalla ratkaistaan kenellä on oikeus alistaa muita eniten.

Susan Buck-Morss on analysoinut porvarillisen yksilösubjektin rakennetta kärsimyksen tuoman oikeutuksen kautta. Hänen mukaansa Kantin estetiikassa tulee esiin porvarillisen miehen subjektiivisuuden rakentuminen eräänlaisen soturin etiikan kautta: porvarillinen mies on karaissut itsensä sodan äärettömässä kärsimyksessä ja osoittanut siten kykenevänsä vastustamaan kaikkea, mikä uhkaa hänen autonomiaansa. Kantin kuvailema ylevän kokemus heijastaa juuri tätä käsitystä: ylevä on jotain, mikä ylittää subjektin käsityskyvyn ja tuottaa hänelle tuskaa, mutta lopputuloksena on eräänlainen karaistuminen. Estetiikan kautta Kant perusteleekin sen, miten subjektin eri kognitiiviset kyvyt asettuvat saman ykseyden alaiseksi. Vain esteettisen karaistumisen kautta subjektin ykseyden takaaminen tulee mahdolliseksi.

Negatiivisen läpäissyt karaistuminen tekee mahdolliseksi absoluuttisen tiedon, asiantuntemuksen saavuttamisen. Koska porvarillinen mies on käynyt läpi sodan ja rakennustyömaiden helvetin, hän voi puhua kaikkien muiden puolesta siitä, mikä on yhteiskunnalle hyödyllistä. Hän myös tietää, kuka yhteiskunnassa on kaikkein heikko-osaisin eli kenelle täytyy humanitäärisistä syistä kohdistaa jonkinlaista täsmäapua. Jos politiikkaa lähdetään lähestymään negatiivisuuden ja vääryyden kautta, ajaudutaan aina totaaliseen tietoon ja asiantuntemukseen perustuvaan politiikkaan. Jos oikeus kapinoida on vain sillä, jolla menee kaikkein huonoiten, täytyy olla jokin näkökulma, josta tämä objektiivinen huono-osaisuus voidaan määrittää. Jos politiikan ajatellaan lähtevän liikkeelle sorrosta ja kurjuudesta, kyse on aina totaliteetin, totaalisen sorron ajattelusta. Tällöin uskotaan, että kapina lähtee sieltä, missä tyytymättömyys, voimattomuus, köyhyys on suurinta. Kaikkia muita kritisoidaan itsekkyydestä ja kokonaisnäkökulman puutteesta: intialaiset ja srilankalaiset ovat vielä köyhempiä kuin te, ette te voi tehdä mitään. Ennen kuin voi tehdä mitään täytyy olla täydellinen tietoisuus "systeemin" kokonaisuudesta. Täytyy siis olla universaalia asiantuntemusta, joka ylittää kaikki erityiset kokemukset. Yleensä tämä asiantuntemus päätyy puhumaan sorrettujen puolesta ja haluaa hoitaa vapautuksen heidän sijastaan, jotta ei tarvittaisi mitään todellista konfliktia, joka voisi uhata sen omaa asemaa.

Totaliteetin ajattelijat ovat akateemikkoja, ikuisen totuuden tai loputtoman totuuden etsinnän tavoittelijoita, jotka pidättäytyvät aina toimimasta (he ovat siis viisauden rakastajia eli filosofeja sanan klassisessa antiikin mielessä, joutavia sunnuntaidebatteja käyviä vapaita miehiä). Heidän käsityksessään politiikka on loputtoman negatiivisten erojen liikkeen reflektiota (tai sen pitäisi perustua sille), mutta itse asiassa juuri tällä tavoin he kieltävät minkään todellisen konfliktin olemassaolon. Toisin sanoen kyse on siis porvarillisten kaunosielujen politiikasta.

Tässä mielessä totaalista sortoa julistava anarkisti, reformistinen poliitikko ja sunnuntaidebatteja käyvä klassinen intellektuelli kuuluvat samaan luokkaan siinä, että he kaikki väittävät "että juttu on vähän monimutkaisempi". He haluavat kiistää eron, konfliktin ja kokemuksen ainutkertaisuuden. He tunnustavat kyllä eron liberaalissa mielessä, kunhan se on sopivan pehmeä ja soviteltava, mutta ainoastaan negatiivisena ja ei-konstituoivana. "Suurin vaara on langeta kaunosielun esityksiin: ei ole mitään muuta kuin eroja, yhteensoviteltavia ja yhdistettävissä olevia, kaukana verisistä kamppailuista. Kaunosielu sanoo: olemme erilaisia, mutta emme vastakkaisia... Ja ongelman käsite, jonka pian näemme olevan yhteydessä eron käsitteeseen, näyttää myös ruokkivan kaunosieluisuutta: vain ongelmilla ja kysymyksillä on väliä... Uskon kuitenkin, että kun ongelmat saavuttavat oman positiivisuuden asteensa, ja kun erosta tulee vastaavan affirmaation kohde, niistä pääsee irti aggression ja valinnan voima, joka tuhoaa kaunosielun, horjuttaa hänen identiteettiään ja hajottaa hänen hyvän tahtonsa." (Gilles Deleuze, Différence et répétition, s. 2-3)

Tässä käsityksessä ero on surkea asia, se merkitsee eristymistä ja sorron kohteeksi joutumista, hegemonisesta valta-asemasta ulossuljetuksi tulemista. Hegemonisessa asemassa oleva porvarillinen mies ei eroa mistään, ei itsestään eikä muista vaan ainoastaan lillii omassa itseriittoisuudessaan. Sukupuoleen tai etnisyyteen perustetut erot taas ovat pelkästään sorron merkkejä ja ne on kumottava tulemalla vallanpitäjien kaltaisiksi. Vallassa oleminen on siis vallan omaamista tai omistamista ja vallassa oleva pysyy aina samana. Alistetut taas ovat puhtaasti, negatiivisesti erilaisia, mutta heidän erilaisuudellaan ei ole mitään positiivista sisältöä. He muodostavat korkeintaan oman, reaktiivisesti määritetyn identiteettinsä, joka voi eksoottisena Toisena kamppailla Saman valtaa vastaan.

Moderni kansallisvaltioon ja porvarilliseen yhteiskuntaan kiinnittyvä poliittinen ajattelu lähteekin liikkeelle autonomisesta yksilöklöntistä. Ero määrittyy yksilön erona toisiin yksilöihin ja siis luonteeltaan negatiivisena: tyhjässä tilassa kilpaa juoksevien autonomisten yksilöiden autonomia rajoittaa toisten autonomiaa. Tästä negatiivisessa suhteessa toisiinsa olevien yksilöiden kokoelmasta syntyy yhteiskunta, jonka koossapysymisen ja koossapitämisen ehtoja niin moderni poliittinen filosofia, taloustiede kuin myöhemmin sosiologia pyrkivät etsimään. Valtio puolestaan on yksilömassan päälle makaamaan asettuva ja sen ristiriidat joko väkisin (Hobbesilla ja liberalistisessa yövartijavaltion traditiossa) tai eräänlaisen sovituksen ja sosiaalipoliittisen huolenpidon avulla (Hegelistä lähtevässä valtioajattelun perinteessä) ratkaiseva tuonpuoleinen koneisto.

Moderni politiikka määrittyy siis näkökulmasta riippuen kahdella eri tavalla. Joko yksilöiden keskinäisenä kilpailuna siitä kenellä on suurin oikeus valittaa ja vaatia valtiolta jotain lisää, tai yksilön epätoivoisena taisteluna valtiota ja yhteiskuntaa vastaan. Eron tuottaminen tai muutos käsitetään negatiivisen logiikan kautta: yksilö kumoaa olemassaolevan maailman, koska siinä on jotain, mihin hän ei ole tyytyväinen. Jos kyse on liberaalista hyväntekeväisyydestä tai sosiaalidemokraattisesta sopimuspolitiikasta, negatiivisuus kumotaan seuraavalla yhteiskunnallisen kehityksen tasolla valtion tuottamassa synteesissä. Jos taas kyse on anarkistis-romanttisesta politiikasta, jäädään jankuttamaan yhteiskunnan sortovaltaa "negatiivisen dialektiikan" loputtomaan paranoidiin liikkeeseen ja haaveilemaan kaikki yhteiskunnalliset suhteet ylittävästä Big Bangistä (Vallankumous, pyhän paluu, ei-esteettinen taide jne.). Joka tapauksessa koetusta vääryydestä tulee hyve, joka oikeuttaa yksilön vastarinnan. Viime kädessä yksilön vastarinnan oikeuttaminen edellyttää täydellistä tietoisuutta Ison Pahan Systeemin toiminnasta.

Porvarillisessa ajattelussa konflikti ja ero ovat siis jotakin puhtaasti negatiivista ja johtavat valtion oikeuttamiseen, vähintään vihollisena. Valtio toimii eräänlaisena kehyksenä, joka asettaa yksilöt yhteiskuntasopimuksen muotoon ja pitää sitä yllä. Tai kriittis-anarkistisesta näkökulmasta se on totaalinen kammottava sortokoneisto, jonka seiniin on jäätävä hakkaamaan päätä puhtaan negaation mielipuolisessa liikkeessä siihen asti, kunnes ihanneyhteiskunta jotenkin ihmeenomaisesti laskeutuu maan päälle ja kaikki ovat samaa mieltä sen ihanteellisuudesta. Samalla anarkistit ja muut kriittiset vasemmistointellektuellit kieltäytyvät näkemästä eroja ja vastarintaa kaikkialla ja joutuvat siksi kehittelemään monimutkaisia omahyväisiä teorioita "väärästä tietoisuudesta", joka selittää miksi siellä, mihin he yhteiskuntakritiikin asiantuntijoina ovat paikantaneet surkeuden ja kurjuuden äärimmäisen pisteen, ei synnykään vallankumousta. He suhtautuvat "sorrettuihin" yhtä pateettisen estetisoivasti ja romanttisesti kuin Baudelairen runon puhuja naiseensa:

Que m'importe que tu sois sage?
Sois belle! et sois triste! Les pleurs
Ajoutent un charme au visage,
Comme le fleuve au paysage;
L'orage rajeunit des fleurs.

Je t'aime surtout quand la joie
S'enfuit de ton front terrassé;
Quand ton coeur dans l'horreur se noie;
Quand sur ton présent se déploie
Le nuage affreux du passé

Je t'aime quand ton grand oeil verse
Une eau chaude comme le sang;
Quand, malgré ma main qui te berce,
Ton angoisse, trop lourde, perce
Comme un râle d'agonisant.

[...]

[Ei minua kiinnosta, oletko viisas?
Ole kaunis! Ja ole surullinen! Kyyneleet
lisäävät kasvojen sulokkuutta
kuten joki maiseman;
myrsky herättää kukat eloon.

Rakastan sinua ennen kaikkea kun ilo
pakenee rypistyneeltä otsaltasi,
kun sydämesi hukkuu kauhuun,
kun nykyhetkeäsi varjostaa
menneisyyden kammottava pilvi,

rakastan sinua kun suuri silmäsi vuodattaa
kyyneleen, joka on kuuma kuin veri
kun hyväilyistäni huolimatta
liian raskas ahdistuksesi tunkeutuu esiin
kuin kuolemansairaan huuto ]

IV Ilo ja yhteinen

"No reason to get excited," the thief, he kindly spoke,
"There are many here among us who feel that life is but a joke.
But you and I, we've been through that, and this is not our fate,
So let us not talk falsely now, the hour is getting late."
- Bob Dylan, All along the Watchtower

Modernissa politiikassa valtion vallan oikeutuksena ja käytännöllisenä perustana toimi pelon avulla tapahtuva yksilöiden eristäminen toisistaan. Paikallisyhteisöt, killat, klaanit ja muut vastaavat esimodernit yhteisöllisyyden muodot oli tuhottava, jotta kansan uuden ykseyden rakentaminen tehtiin tarpeelliseksi. Yksilöiden oli alettava ajatella itseään itsenäisinä, mutta samalla yksinäisinä. Tässä mielessä yksilö ja valtio ovat saman kolikon kaksi puolta. Koska yksilö muuten oli yksin pahassa maailmassa, hänen täytyi hakea turvaa valtiosta ja kansallisesta identiteetistä. Valtion väkivaltakoneisto kirjoitti lakinsa alamaisten ruumiiseen ja pyrki riisumaan yksilöltä kaikki esiyksilölliset kyvyt, verkostot ja muistit, joiden avulla hän olisi kyennyt tekemään vastarintaa.

Fordismin kriisin jälkeisessä globaalin talouden tilanteessa valtio ei enää toimi yhteiskunnan ylle makaavaan asettuvana hirviönä tai koneistona, vaan osana laajempaa kontrollitekniikoiden kokonaisuutta, joille kaikille yhteistä on juuri pyrkimys eristää, yksilöidä, leikata ruumis irti yhteisen kudoksesta.

Porvarillinen ajattelu on kuitenkin onnistunut tekemään tästä väkivallan tuloksena synnytetystä ideaalista myös monien ihmisten oman "henkilökohtaisen ihanteen". Erityisesti taiteilijat ja intellektuellit haluavat olla "suuria yksilöitä" ja kuvitella ainutkertaisuutensa syntyvän irrallaan sosiaalisista verkostoista ja yhteistyöstä. Jälleen "minä" toimii turvapaikkana, johon porvari voi hädän hetkellä paeta.

Koska yksilön käsitteestä on tullut nimenomaan olennainen tapa kontrolloida työvoimaa ja yksilöllisyyden tuottaminen on astunut kontrolliyhteiskunnan ytimeen, ei siitä lähtevä politiikka kuitenkaan auta mitään. Taiteilijoiden ja tutkijoiden mielenosoitus, jonka tarkoituksena on nimenomaan asettaa yksilöt toisiaan vastaan sen perusteella, kenen sosiaaliturva on heikoin, vain vahvistaa yhteisiin kykyihin perustuvaan immateriaaliseen työhön kohdistuvaa kontrollia.

Kommunististisesta, kuten mistä tahansa ateistisesta tai materialistisesta näkökulmasta onkin selvää, että negatiivisuudesta ei synny mitään. Poliittista taistelua ei voida rakentaa pelkän vääryyden tai kärsimyksen ja sorron perustalle, koska kärsimys on eristämistä yksilöllisyyteen, mutta politiikan tarkoitus on vapauttaa yksilöllisyydestä ja mahdollistaa toiseksi-tuleminen, rakentaa yhteisen vyöhykkeitä. Ei ole mitään järkeä kilpailla siitä, kenellä on huonoimmat sosiaaliedut ja kuka on huonoimmassa asemassa, koska tämä "race to the bottom" synnyttää vain katkeruutta ja keskinäistä kilpailua, joka jakaa prekariaatin osiin.

Poliittisen vastarinnan tehtäväksi tulee uudenlaisen julkisen alueen rakentaminen, joka mahdollistaa yksityistetyn ja yksilöllistetyn ajattelun voiman palauttamisen yhteiseen käyttöön. Tässä prosessissa liikkeen itsensä täytyy kuitenkin olla "toinen yhteiskunta": sen täytyy rakentaa yhteisen aluetta, jaetun kollektiivisen voiman verkostoa heti alusta lähtien. Liike ei voi olla irrallinen päämäärästään.

Kuten Baruch Spinoza sanoo, ihmiset voi liittää yhteen vain se, mikä heissä on positiivista. Toisin sanoen ilon affekti, joka lisää heidän ruumiittensa kykyä toimia ja liittyä yhteen toisten ruumiiden kanssa. Kurjuuteen ja surkeuteen vetoaminen ainoastaan eristää ihmisiä, rakentaa vastakkainasetteluja heidän välilleen ja tuottaa katkeruutta eri ihmisryhmien välille. Se vähentää ihmisten omaa kykyä toimia ja tekee heidät riippuvaiseksi ulkoisen vallan antamista almuista. Heikko ja yksinäinen tarvitsee pappia ja poliisia avukseen, mutta yhdessä ihmiset ovat voimakkaita ja kykenevät rakentamaan uutta.

Totta kai vastarinnan lähtökohtana on kokemus siitä, mikä nykyisessä elämäntilanteessa on sietämätöntä. On kuitenkin kyettävä analysoimaan, mitkä voimat tämän sietämättömyyden kokemuksen tuottavat. Sietämätöntä on se, että meidät leikataan irti yhteisestä ja eristetään yksilöiksi. Sietämättömiä ovat vaatimukset saada aikaan yksin jotain sellaista, joka on mahdollista vain yhdessä, koska ajattelu ja "innovointi" ovat kollektiivisia tai "esiyksilöllisiä", eivät yksilöllisiä kykyjä.

Eristettyjen yksilöiden omaa elämäntilannettaan koskevat kokemukset on kyettävä yhdistämään. On päästävä käsiksi siihen, mikä niissä on jaettua: siis kokemukseen siitä, miten yhteisen virtuaalinen taso leikataan irti ainutkertaisesta ja eristetään yksilöiksi. Siis miten toimijuutemme lamautetaan riisumalla pois kyky muuttaa maailmaa yhdessä toisten kanssa. Kun kapitalismin on kyettävä haltuunottamaan tämä yhteisiin, virtuaalisiin kykyihin perustuva tuotanto, se voi tehdä sen vain tekemällä elämästä sietämätöntä, siis eristettyä, yksinäistä ja alituisen riittämättömyyden tunteen vaivaamaa. Ja sietämätöntä tämä kontrolli on siksi, että se hajottaa yhteistä voimaamme luoda jotain uutta ja rajoittamatonta.

Poliittisen vastarinnan täytyy kyetä luomaan käsitteitä tai "sloganeita", jotka rakentavat yhteyksiä kokemusten välille ja pääsevät käsiksi virtuaaliseen yhteisen tasoon. Sana, käsite, iskulause, joka tuottaa konfliktin, koska se avaa uudenlaisen tavan hahmottaa maailmaa. Esimerkiksi perustulo on tällainen käsite, koska se kyseenalaistaa palkkatyön mallin, tavan liittää tulon saaminen pääoman komennossa tehtävään työsuoritteeseen. Se politisoi ihmisiä, jotka ovat siihen asti olleet kykenemättömiä tuottamaan yhteisiä konflikteja, koska heillä ei ole ollut sanoja kokemustensa jakamiseen.

Koska käsitteet ovat poliittisia ja käytännöllisiä, ne eivät voi aloittaa loputonta negatiivista liikettä, vaan niiden täytyy rakentua hetkellisesti tai tilannekohtaisesti löydetylle yhteiselle ja eron positiivisuudelle, tietyn eron ja konfliktin muodostamiselle: "meidän yhteinen kokemus" niitä vastaan jotka yrittävät kiistää sen, viedä sen meiltä, pakottaa meitä johonkin.

Nämä käsitteet ja sloganit ovat siis aina keskeneräisiä, osittaisia, mutta ne toimivat avaamalla uusia tapoja hahmottaa ympäristöä ja uusia suhteita toisiin. Ne mahdollistavat hetkellisten liittoumien solmimisen ja uusien poliittisten projektien kehittämisen. Tässä mielessä käsitteiden luominen on erottamatonta toiminnasta, koska ilo eli toimintakyvyn lisääntyminen ja käsitteet kietoutuvat välittömästi yhteen ja edellyttävät toisiaan. Käsite lähtee ainutkertaisesta kokemuksesta ja kiinnittää sen virtuaaliseen tai "esiyksilölliseen", eli siihen, mikä yhdistää meitä. Näin se tuottaa iloa, lisää kykyämme toimia. Toisaalta käsitteiden luominen on mahdollista vain yhdessä, yhteisen ajattelun avulla ja yhteisen toiminnan myötä.

Kun elämä on tuotantoa ja "henkilökohtainen poliittista", kun kapina merkitsee pikemminkin pakoa valtiolliselta julkisen alueelta kuin asettumista kamppailuun sitä vastaan, ei politiikka voi perustua päätökseen (Schmitt) tai tahtoon (Lenin). Ei ole mitään ulkopuolta, mistä käsin ihmisten jokapäiväiselle kanssakäymiselle ulkoinen organisaatio voisi tehdä "tahtoon" perustuvia päätöksiä. Organisaatiosta tulee suoraan hyvän elämän luomisen paikka: poliittinen organisoituminen tarkoittaa oman elämän mahdollisuuksien parantamista liittymällä yhteen toisten kanssa ja näiden ilon vyöhykkeiden puolustamista pääoman ja valtion hyökkäyksiä vastaan.

Politiikan kysymykseksi asettuu kysymys hyvästä elämästä, ilosta tai elämän intensiteetistä. Ja eron eroamisesta, erojen tuottamisesta aina ja kaikkialla: yksilön eroamisesta itsestään, jotta voisimme vapautua yksilöstä josta on tullut pelkästään ihmisten kontrolloimisen muoto. Ero, jokaisen elämän hetken ja teon ainutkertaisuus, jokaisen kohtaamisen ainutkertaisuus, on riemun ja ylpeyden aihe eikä siinä ole mitään negatiivista. Vastarinta merkitsee mahdollisuutta tehdä yhdessä jotain muuta kuin mitä on aina pakotettu tekemään, jotain ainutkertaista, jotain joka antaa mahdollisuuden vaihteluun ja liikkumiseen, mahdollisuuden päästä irti niistä urista, joille elämäämme yritetään kahlita.

V The Final Countdown

And if we live, we live to tread on kings...
-Shakespeare, Henry IV

Marxilainen ajattelu on aina korostanut, että luokkataistelun lähtökohta on yksinkertaisesti siinä, että pääoma tarvitsee työläisiä enemmän kuin työläiset tarvitsevat pääomaa. Taistelevalla luokalla on siis jokin voima, jonka avulla se voi pakottaa ulkoisen vallan suostumaan vaatimuksiinsa. Yhteiskunnallisen tuotannon ja prekaarin työn yhteydessä tämä suhde on muuttunut olennaisella tavalla, mutta se tulee esiin entistä selkeämmin.

Ennen kevään 2006 EuroMayDaytä julkaistun Perustulo.Nyt -lehden pääkirjoituksessa kirjoitimme:

Prekariaatin ei tarvitse kiristellä hampaita tai ryhtyä luokkataistelun kerjäläismunkeiksi, sillä sen rikkaus on mittaamaton. Se elää ja tuottaa jo pikemminkin pääomasta huolimatta kuin sen ansiosta. Prekariaattia riistetään, koska sillä on mitä riistää. Jotain, mitä osakkeenomistajien ja globaalin kilpailun paineessa toimiva pääoma tarvitsee kipeästi. Prekariaatin voima on juuri sen halussa vapautua palkkatyöstä, elää täysipainoista elämää ja saada välillä vähän vaihtelua työpaikkojen yksitoikkoisuuteen.

Prekariaatti kykenee myös itse kehittämään ja ylläpitämään niitä tuottavia kykyjä, joita kapitalistit tarvitsevat. Se kouluttaa itsensä, opettelee kielet lomillaan ja tekee työtä omilla kannettavillaan ja omilla siivousvälineillään. Niin mainostoimistoissa kuin puhelinmyyntifirmoissa työläiset tekevät itsenäistä tiimityötä, välittävät toisilleen kaiken tarvitsemansa tiedon ja jopa laativat keskenään omat työvuorolistansa. Pomojen ja osakkeenomistajien täytyy ponnistella tehdäkseen itsensä edes jotenkin tarpeelliseksi. Työttömät vippaavat hätätilanteissa toisiltaan, alipalkatut keikkatyöläiset vievät ilta- ja yövuorojen ajaksi lapsensa sukulaisten tai ystävien hoitoon. Laittomat siirtolaiset elävät vähän laillisempien tuttujensa jo valmiiksi liian ahtaissa huoneissa ja elättävät itsensä kaupustelemalla kopioita Louis Vuittonin laukuista. Ellei prekariaatti kykenisi elämään ja tuottamaan ilman pääomaa ja palkkatyötä, ei nykyinen elämän pätkittäminen olisi mahdollista.

Kuten jo aiemmin todettiin, "työnvälityksen" rooli on muuttunut työn ja tehtävien välittämisestä ja jakamisesta markkinakelpoisen työvoimasubjektin luomiseksi ja ohjaamiseksi. Lisäksi yleensä työtä ei juuri ole tarjolla, ainakaan sellaista, mistä maksettaisiin palkkaa. Työnhakijasta tehdään itsenäinen yrittäjä, jonka pitäisi omien suhteidensa avulla järjestää itselleen työtä tai vähintään toimeentulo, siis itse muuntaa oma ympäristönsä työympäristöksi ja omat suhteensa työsuhteiksi. Kaiken tämän jälkeen ei olekaan ihme, jos ihmiset alkavat kokea palkkatyömallin tarpeettomaksi. Työstä tulee "arvo", johon täytyy erikseen uskoa, koska sen asema yhteiskunnallisen työn kokonaisuudessa kyseenalaistuu. Kapitalisteja ja pomoja ei tarvita enää mihinkään. Koska tuotantovälineet ovat jo prekariaatin hallussa, ei niitä enää tarvitse ottaa haltuun tai kollektivisoida miltään tuonpuoliselta taholta. Niitä on ainoastaan puolustettava loismaisen pääoman haltuunottopyrkimyksiä vastaan.

Tämän vuoksi poliittiselle taistelulle ei ole olennaista niinkään vaikuttaa ulkoiseen valtaan, vaan liikkeen sisälle, niihin poliittisiin subjektiivisuuksiin, jotka sen sisällä ovat muodostumassa. Mikään yksittäinen poliittinen tapahtuma ei tietenkään kerralla pakota valtiovaltaa antamaan perustuloa tai lisää opintorahaa, vaan sen pitkäkestoisin merkitys on siinä, miten se on vaikuttanut paikalla olleisiin ja tapahtumaa median kautta seuranneisiin ja miten se tulee heidän kommunikoimansa kokemuksen kautta vaikuttamaan ihmisten tapaan hahmottaa asemaansa yhteiskunnassa, kykyään järjestäytyä kollektiivisesti ja taistella paremman tulevaisuuden puolesta. Toimittajien moralistisesta suhtautumisesta huolimatta EuroMayDayn tai Porthanian valtauksen synnyttämä ilo on levinnyt netin, television ja lehtijuttujen kautta myös muihin kaupunkeihin ja herättänyt aivan uudenlaista kiinnostusta omaehtoisen vastarinnan organisointiin.

Tapahtuma on onnistunut silloin, kun se muuttaa ratkaisevalla tavalla läsnäolleiden kokemusta omasta kyvystään tuottaa autonomisesti vapaita tiloja elämälleen ja puolustaa niitä yhdessä tovereiden kanssa. Se on syventänyt ystävyyttämme ja toveruuttamme kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olemme rakentaneet taistelua. Yhteinen poliittisen voiman ja ilon kokemus on todennäköisesti kuitenkin muuttanut kaikkia näitä suhteita tavoilla, jotka antavat meille voimaa puolustaa niitä jatkossa myös osana laajempia verkostoja. Ne antavat mahdollisuuden toiseksi tulemiseen, arjesta poikkeavien toimintatapojen kokeilemiseen, uudenlaisen elämän luomiseen, vaihteluun ja liikkumiseen, jotka tuottavat iloa ja laajentavat näkökulmiamme sen maailman suhteen, jossa elämme.

Mikään yksittäinen tapahtuma kuten vaikkapa EuroMayday 2006 tai Porthanian valtaus joulukuussa 2006 ei tietenkään säikäytä porvareita heti kuoliaaksi, mutta ne ovat toivottavasti tuottaneet sellaisen muutoksen ihmisten tavassa hahmottaa kykyjään toimia, että vallanpitäjien olisi syytä alkaa varautua yhä laajeneviin taisteluihin. Ne olivat tapahtumia, joiden jälkeen me emme enää koskaan ole samoja kuin ennen. Ne tietenkin olivat vasta alkua, mutta tämän alun tuottama riemun ja vapauden tunne on jättänyt sellaisen muistijäljen, jonka ansiosta osaamme jatkossakin luottaa voimaamme elää ja puolustaa elämäämme, jonka logiikka on pääoman arvonlisäyksen kannalta käsittämätön. Samalla ne herättävät erityistä pahennusta porvarien keskuudessa, koska ne unohtavat valtapolitiikan määrittämän kurjuuden retoriikan ja häpeilemättä korostavat omaa voimaansa ja omaa iloaan. Esimerkiksi Porthanian valtausta koskeneessa keskustelussa juuri häpeilemätön bilettely herätti silmitöntä raivoa (1).

Ne ovat luoneet ensimmäisen siemenen prekaarin vastarinnan traditiolle, antaneet meille siivet, joiden avulla syöksyä vastatuuleen riistäjien historian kanssa. Tietenkään tämä traditio ei ole valmis, se ei puhu valmistelevien toimikuntien puhtaaksi kirjoittamin ympäripyörein korulausein; se takeltelee, änkyttää, puhkeaa mielettömään huutoon tai häikäilemättömään nauruun. Se ei ole jälleen yksi elämäänsä kyllästynyt, sammaloituneihin puihin törmäilevä pöllö, joka toteaa vain sen, mikä on jo kaikille selvää, vaan pikemminkin Walter Benjaminin teeseistä tuttu barbaarinen kostonenkeli, joka ei raivoltaan näe eteensä...

*

Paavit ja tsaarit, Vanhanen ja Cronberg, Hesarin toimittajat ja FPS:n vartijat ovat jälleen solmineet Pyhän allianssin varjellakseen ikuisia taivaallisia arvoja: työ, talouskasvu, yksilön ja omaisuuden suoja... Mutta öisillä makasiineilla ja Porthaniassa kaikuneen tanssibiitin keskeltä voi kuulla etäisesti tutun kirskahduksen: aave, joka ei kunnioita mitään maailmalliselle toiminnalle ulkoisia, elämää kahlitsevia lakeja, on jälleen lähdössä liikkeelle...

We're leaving ground
Will things ever be the same again?

It's the final countdown...

Viite:
(1) ks. lakkoblogissa Porthanian bileistä käyty keskustelu, http://lakko.wordpress.com/2006/12/07/bileet-vallatussa-porthaniassa/#comments