Suomen koulutetuin köyhälistö
Jos jokin hokema alkaa jo tulla korvista ulos, niin se on puhe Suomesta huippuosaamisen maana.
Juuri sinä aikana, kun tästä ajatuksesta on tehty uskonkappale, suuri joukko tutkijoita on ajettu elämään apurahojen varassa ja siten köyhyyden kierteeseen ja sosiaaliseen suojattomuuteen.
Apuraha on periaatteessa tutkijalle tai taitelijalle hieno mahdollisuus: vapaus keskittyä oman tieteellisen tai taiteellisen työn tekemiseen.
Apurahasta tulee ongelma silloin, kun se muuttuu pitkäaikaiseksi tulomuodoksi.
Apuraha ei useimmiten kartuta eläketurvaa, eikä apurahan saaja ole sairaus- tai tapaturmavakuutuksen eikä työttömyysturvan piirissä.
Mutta ongelma on periaatteellisempi. Ovatko apurahat oikea tapa rahoittaa tutkijoiden tai taiteilijoiden toimeentuloa?
Apurahan idea on tarjota mahdollisuus tehdä jotain, jota ei normaalissa palkkatyössä pysty tekemään: esimerkiksi taideteos tai tutkimus.
Taiteilijoille apuraha on usein luonteva työn rahoitusmuoto. Taitelijan työ on oman ajatuksen yleensä yksinäistä työstämistä, ja useimmiten työ myydään vapailla markkinoilla.
Tutkijan asema on toinen. Apurahoista on tullut tiedemaailman tekoallas, jonne johdetaan ylijäämätutkijat.
Kun yliopistojen tuloksellisuutta on määritelty muun muassa suoritettujen tohtorintutkintojen määrällä, näitä tutkijan ammattitutkintoja suoritetaan enemmän kuin koskaan. Tohtorikoulutuksen määrälliset tavoitteet on edelleen asetettu korkealle.
Samaan aikaan yliopistojen mahdollisuudet palkata tohtoritehtaista valmistuneita tutkijoita eivät kuitenkaan ole kasvaneet samassa suhteessa. Päinvastoin, valtion tuottavuusohjelma edellyttää jatkossa yliopistojakin vähentämään virkojaan.
Apurahajärjestelmän epäkohtien korjaaminen on hyvä asia, mutta se ei ratkaise yliopistotutkimuksen perusongelmaa.
Jos Suomesta halutaan todella tehdä "kansainvälisen huippuosaamisen" maa, kuten hallitus on linjannut, se edellyttää vahvaa tutkimuspanosta - myös niillä aloilla, joista ei ole välitöntä hyötyä liike-elämälle.
Tarvitaan myös eturivin tutkimusta yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä, eikä näillä tutkijoilla ole suuria työmarkkinoita yliopistojen ulkopuolella. Tohtoreiden määrä ei takaa tutkimuksen laatua.
Perusongelma on yliopistojen rahoitus.
Jos Suomesta halutaan kansainvälisen huippuosaamisen maa, yliopistojen perusrahoitus pitää nostaa sellaiselle tasolle, että yliopistot voivat kilpailla keskenään ja kansainvälisesti parhaista ihmisistä.
Se ei budjettirahoituksella onnistu, mutta on olemassa kansallinen pesämuna, joka voidaan ottaa käyttöön.
Valtion osakkuusyhtiöt, joissa valtiolla on hallituksen mukaan vain sijoittajaintressi, ovat teollistumisen ajan myötä syntynyttä kansallista varallisuutta, jota nyt voitaisiin siirtää peruspääomaksi yliopistoille nostamaan Suomea tietoon perustuvan osaamisen edelläkävijäksi.
Se olisi teollisuus-Suomen apuraha tieto-Suomelle.
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja.
1 kommentti:
"Apurahoista on tullut tiedemaailman tekoallas, jonne johdetaan ylijäämätutkijat."
Tämä voi aiheuttaa väärinkäsityksiä. On varsin yleistä että tutkija työskentelee vuoroin määräaikaisessa palkkatyösuhteessa, esim. projektitutkijana, ja vuoroin apurahalla.
"Ylijäämätutkijoilla" ei tässä siis suinkaan tarkoiteta - näin oletan - jonkinlaista tutkijoiden alempaa kastia (keskinkertaisuuksia, tms.), vaan niitä huippuosaajia joille ei ole järjestynyt äärimmäisen harvinaista vakinaista virkaa - tai käytännössä pikemminkin pitkää määräaikaisuutta.
Apurahatyö on siis tätä nykyä yksi "normaali" työllistymisen muoto akateemisessa pätkätyömaailmassa. Eikä mikään kelkastapudonneiden tukimuoto.
Lähetä kommentti